Minishoppailua ja kirjansilpomista

Eipä ihme, että näen öisin painajaisia siitä, miten olen joutunut neljäksi päiväksi vankilaan maksamattomien laskujen vuoksi. Kaikki liikenevät lantit sujahtavat minikaupantädin minikassaan. Tänään posti kuitenkin toi jälleen pienen paketillisen kaikenlaista. Osa tavaroista on Peikkoneidille, osa on Kartanoon tarkoitettuja.

Mielessä siintelee jo Noitalinnakin, mitä enteilevät musta huivi ja pässinpääveistos.

Pöllöpatsas on Peikolle tai Tietäjäpeikolle tarkoitettu. Lautaset saavat varmaan taas servettikäsittelyn ja pääsevät sen jälkeen Peikon keittiöön. Mutta sitten kyllä lopetan lautasten keräilyn Peikkotaloon, muuten loppuu hyllyissä tila kesken. Mihin sitä nyt yksi sinkkupeikko muka noin paljon astioita yleensäkään tarvitsee?

Kaikenlaista nauhaa tuli paketissa myös. Noista tulee mm. Peikolle ruudullisia tyynyjä ja verhonkoristeita.

Metallifiligraanit ovat hyviä kristallikruunun pohjia. (Ensimmäinen koeversio valmis 14.5., kuva löytyy miniatyyrialbumista.) Kartanoa taitaakin remontoida asumiskuntoon jokin vähän rikkaampi pariskunta?

Peikko sai tavallisemman kokoisen kahvipannun, kun hänellä on tällä hetkellä vain ne kaksi suurta juhlapannua. Tuohon vähän mustaa maalia noeksi, niin se käy mettäpannusta. Kylpyankat ovat aina mukavia, noista riittää useampaankiin taloon! Vaikka Peikolle nuo taitavat olla liian pienet. Sydänsöpöydet ovat kaupantädin lähettämä lahjus.

Yhden bunkalankamaton tilasin valmiina pakettina, koska sellaisen tekoa en ole vielä kokeillut. Purkissa on bunkailuun tarkoitettua erikoisliimaa. Matto päätyy valmistuttuaan Kartanoon, mutta kun ei siellä kartanossa ole sisustusurakointia vielä edes aloitettu...

Kunhan tässä ei nyt kävisi niin, että nurkat pullottavat keskeneräisiä taloja, jotka eivät valmistu koskaan?

Ja sitten asiasta ihan toiseen. Luontokeskuksen Yrjö Kokko -kirjastossa on pidetty jo pitemmän aikaa kirjakirppistä. Ostin sieltä muutamia kirjoja euron kappalehintaan puhtaasti kirjariepujen lahtaus- ja silpomistarkoituksessa. En vain ole aiemmin keksinyt, miten alkaisin kirjoja kiduttaa.

Tänään päätin tehdä yhdestä vuoden 1946 kotimaisen kirjallisuuden helmestä jonkinlaisen rasian. Siispä työkalut esiin ja viiltämään kirjasta sisukaluja ulos. Kuva ei sitten ole ylösalaisin, sattumalta vain kaikki muu on.

Liimasin ylijääneitten sivunkappaleitten avulla kirjan nyljetyt sisäosat yhteen. Alapuolen liimasin takakanteen kiinni, jolloin kirjavainaasta muodostui laatikko. (Miten tuon muka voi selittää selkeästi, paras kun katsot kuvasta!) Samalla kiinnitin sivuille nauhat, jotta "kirjarasian" saa kiinni. Olisi ikävää, jos joku tietämättään tempaisee kirjan hyllystä tavalliseen tapaan ja sen sisältö leviääkin pitkin lattioita.

Seuraavaksi lakkasin koko sisuksen vesi-erikeepperiseoksella tukevammaksi.

Sisäpuoli on valmis!

Kansi vaikutti vielä hieman autiolta, joten liimasin siihen ensin kappaleen sivua ja sen päälle muutaman tarran. Se oli todella pöhkö keksintö, joka meinasi pilata koko pitkän askartelun tuotoksen. Raaputtelin tarrat irti, jolloin paperia tietysti irtosi niitten mukana.

Liimasin sitten vielä toisen paperinpalan edellisen päälle peittämään em. jälkiä. Eihän tuo ole mikään sommittelun kukkanen mutta katosivatpa kuitenkin tuhrut.

Nyt joku huomaa, että kyseessä oli itse asiassa suunnattoman arvokas kirjaharvinaisuus ja Juhani Konkan tuotannon ehdoton mestariteos. Ja että kirjallisuuden harrastajat ja keräilijät ovat jo pitkään olleet täysin varmoja siitä, ettei kirjasta ole enää yhtään ehjää kappaletta jäljellä koko Suomessa.

No, tuo viimeksi mainittu pitää ainakin nyt paikkansa. Mutta älkää vain tulko kertomaan minulle, jos tuo kirja olisi ollut Hagelstamin huutokaupassa noin kymppitonnin arvoinen!

Edesmenneen kirjarievun liimalakkauksen kuivumista odotellessa päätin samantien huitaista Peikon uusiin lautasiin servettiä pintaan, kun sitä valmista liimaseostakin oli vielä. Kuvausassistenttikoira avusti marimekkoservettilautasten asettelussa.